Huivi poliittisena manifestina

Kaiken uhallakin aion puuttua asiaan, joka saa monet takajaloilleen: huivi, huntu, chador,  hijab ...

Jo vuonna 1975 julkaistu marokkolaisen kirjailijan ja sosiologin Fatima Mernissin kirja "Beyond the Veil" (Hunnun takana)  tutki ansiokkaasti islamin ja  hunnun yhteyksiä. Mernissin perusnäkemys on se, että huntu on naisten seksuaalisuuden rajoittamiseen ja kontrolloimiseen liittyvä vaate. Huivi tai huntu liittyy ennemminkin kulttuuriseen traditioon kuin uskontoon, kuten ns. ympärileikkaus eli naisten sukuelinten silpominen.

Suomessa on kuitenkin haluttu esittää usein, että huivi on olennainen osa, suorastaan pakollinen osa islamia. Näin  vakuuteltiin mm. keväällä  Yle TV-2:n Silminnäkijä ohjelmassa "Työsuhdehuivi". Kuten on todettu ISIKSen leipiin lähteneiden supisuomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten osalta, heillä ei ole ollut oikeaa tietoa islamista, niin samoin on laita näiden naisten kanssa, jotka vakuuttavat huivin olevan  pakollinen osa islamia. Tämä ei merkitse sitä, että huivia käyttäviä  naisia saisi syrjiä työmarkkinoilla, vaan sitä, että asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä.

Huivista on tullut yhä enemmän poliittinen manifesti. Ennen Hamasin valtaantuloa Palestiinassa  hyvin harva nainen käytti huivia. Bosnian muslimit  ja Venäjän tataarit eivät pääsääntöisesti käytä huivia.  Suurin osa kurdinaisista ei käytä huivia ja Iranista paenneet musliminaiset käytävät todella harvoin huivia Euroopassa. Monissa  Saharan eteläpuolisissa maissa musliminaiset eivät käytä "islamilaista" huivia, vain tyypillisiä afrikkalaisia asusteita, joihin kuuluu usein pään peittävä  osa. Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä huomattava osa naisista,  varsinkin koulutetut musliminaiset, ei käytä huivia. Suomessa tiettävästi huivia käyttävissä yhteisöissä vaatteesta on tullut tapa näyttää suomalaiselle yhteiskunnalle, että "julkimuslimitkin" käyvät töissä ja ovat aktiivisia. Joidenkin tietojen mukaan konservatiiviset poliittiset muslimiliikkeet jopa maksavat naisille siitä, että he käyttäisivät huivia – ei  kuitenkaan Suomessa.

Huivi  on sitä käyttävien yhteisöjen mukaan "tosiuskovaisen" merkki vähän samaan malliin kuin nunnien ja munkkien kaavut tai   risti kaulalla tai  ainakin vanhempien ortodoksinaisten tapa peittää päänsä kirkossa suomalais-venäläisellä huivilla. Uskonnon siis halutaan näkyvän kauas  erinäisistä syistä. Se on tiettyjen islamin fraktioiden tapa osoittaa olemassaolonsa ja voimansa.

Kysymys  huivinkäytön vapaaehtoisuudesta on mielenkiintoinen.  Jos perhe ja suku pitävät huvitonta  tyttöä ja naista "huonona" naisena, niin kuinka moni  pystyy vastustamaan lähisukuaan? Aikoinaan suomalaisissa uskonnollisissa konservatiivikodeissa kiellettiin tytöiltä meikit, tanssi ja minihameet – joissakin kristillisissä lahkoissa vieläkin. Kantasuomalaiset käännynnäisnaiset lienevät vapaaehtoisia huivin käyttäjiä, vaikka saattavatkin tehdä sen miellyttääkseen konservatiivista puolisoaan tietämättöminä islamin sisällöstä. 

Kysymys huivinkäytöstä on hieman samanlainen kuin kysymys siitä, miksi "kunnon" musliminaiset eivät voi mennä uimahalleihin, joissa on uimassa sekä miehiä että naisia. Kyse on kulttuurista, ei uskonnosta. Tämä kielto koskee ainakin Suomessa osin myös huivittomia naisia.  Jotkut naiset saattavat mennä lastensa kanssa uimaloihin tiukasti vaatetettuna ja mahdollisesti he voivat katsella uimahousuisia miehiä, mutta  aikuisen naisen ei sovi paljastella itseään. Kyse on siis naisen seksuaalisuudesta.

Huivin ja naisellisia muotoja häivyttävän pukeutumisen voi tietenkin nähdä myös vastalauseena yliseksualisoituneelle  länsimaiselle kulttuurille. Huvia kantavat musliminaiset eivät halua saada  varsinkaan seksuaaliobjektihuomiota, jota  taas ainakin osa nuorista suomalaisnaisista kaipaa.

Aikoinaan suomalaiset naiset eivät päässeet  housuissa  (ilman hametta) eivätkä ilman  miesseuralaisia ravintolaan kulttuurisista syistä. Kun naisten pukeutumista ja käyttäytymistä aletaan rajoittaa jumala kyytipoikana, jota on Suomessakin tehty  koko kristillinen aika, vuosisatoja, on sen vastustaminen hankalaa.

Totta kai nainen, joka on käyttänyt huivia vuosia tai vuosikymmeniä on oikeutettu siihen ja se on osa hänen identiteettiään. On myös ymmärrettävää, että ympäristöissä, joissa paljain päin liikkuminen merkitsee yhteisön miehille samaa kuin suomalaismiehille superlyhyt minihame (ns. roiskeläppä), niin on oman turvallisuudenkin vuoksi parasta käyttää huivia.

Eurooppalaisessa feministissä kulttuurissa on kuitenkin aina katsottu, ettei naisen vaatetus ole mikään peruste kohdella häntä huonosti, mutta hyvin harva  nainen halua ehdoin tahdoin joutua huonoon valoon ja vaaraan. Kulttuurit muuttuvat hitaasti, joten kovin suurta muutosta ei ole lähivuosina tiedossa. Pikemminkin virta näyttää vievän yhä konservatiivisempaan suuntaan, ainakin osin maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi. Ilmiselvää on sekin, että mitä huonommin muslimitaustaiset maahanmuuttajat kotoutetaan Suomeen, sitä todennäköisemmin huivin käyttö lisääntyy.

Ei, en ole kieltämässä huiveja – paitsi burkaa, joka peittää naisen kokonaan. Kyllä naisella pitää kasvot olla.



Tietoa Fatima Mernissistä englanniksi: http://arabwomenwriters.com/index.php?option=com_content&view=article&id=73&Itemid=81